Elias Lönnrot -seura jatkaa syksyllä 2026 kerran kuukaudessa pidettäviä esitelmiä, joista lähetetään muistutusviesti hieman ennen tilaisuutta. Syksyn ohjelma on alempana ja tulostettavana pdf-versiona aivan tiedoston lopussa

Kirjapiiri kokoontuu Raatihuoneessa kerran kuukaudessa. Syksyn ensimmäinen tapaaminen tiistaina 15.9. 2026 kello 13. 

Nostoa voit käyttää jonkin tietyn asian esilletuomiseen.

Suurmies   Elias Lönnrot

Esipuheessa kirjan kirjoittaja toteaa, että Elias Lönnrotista on julkaistu lukemattomia kirjoja ja tieteellisiä tutkimuksia, mutta vähänlaisesti sellaisia, joiden näkökulma olisi yhteiskunnallinen, sosio-ekonominen ja taloudellinen.  Tähän haasteeseen on tarttunut valtiotieteilijä Risto Piekka, Akavan entinen puheenjohtaja ja eläkepäivillään Lönnrotin syntymätalon Paikkarin torpan tuen puheenjohtaja, syntyisin sammattilainen.

Eliaksen, räätälin pojan elämänkaari onkin poikkeuksellinen, vaatimattomasta torpasta opintielle päässyt Elias keräsi kansanrunoja  ja loi tarinan muinaisista juuristamme suomalaisten kansalliseeppoksen, Kalevalan, josta tuli yksi itsenäisen maamme perustuksen kulmakivistä. Sen lisäksi Lönnrot pitkän elämänsä aikana rakensi suomalaisille  yhtenäisen kielen ja monen alan suomenkielisen termistön, julkaisi runokokoelmia kuten Kantelettaren, toimi lääkärinä, lehtimiehenä, kansanvalistajana, sanakirjojen tekijänä, virsirunoilijana ja suomen kielen professorina.

Suomi riuhtaistiin väkivalloin   Ruotsin yhteydestä, mutta sai onnekseen Venäjän keisarikunnassa erityisaseman, yllättävän laajan autonomian. Tärkeintä oli se, että varsin köyhä maatalousmaa Suomi säilytti oman sisäisen hallinnon, oikeuden päättää omista asioistaan, luterilaisen uskontonsa ja vanhat Ruotsin vallan aikaiset perustuslait, veronkanto-oikeuden ja tulli-ja passirajan Suomen ja Venäjän välillä. Suomea kohdeltiin Suomen sodan (1808-1809) melskeissä varsin asiallisesti, joten 1700-luvun vihojen kauhut eivät toistuneet.

Edellytykset maan omaehtoiselle kehittämiselle olivat siten olemassa. Tähän mahdollisuuteen suomalaiset tarttuivat innokkaasti  mutta samalla varovasti. Suomella oli vireä yliopisto, Turun Akatemia, jonka kasvateista maamme sai osaavan papiston ja virkamieskunnan lisäksi hämmästyttävän taitavan ja erityisesti monipuolisen henkisen johtoryhmän, Lönnrotin,  Runebergin ja Snellmanin. Tämä suurmiesten toverikolmikko loi toimillaan kansallisen identiteetin, joka väistämättä ajan mittaan johti myös valtiolliseen itsenäisyyteen.

Piekka kuvaa tätä polkua innostuneesti, itsekin välillä hämmästellen Lönnrotin lahjakkuutta ja monipuolisuutta. Eliitti viisaasti perusti yhdistyksiä ja seuroja, joista Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta tuli Euroopasta otetun mallin mukainen tehokas organisaatio selkeine päämäärineen;   se oli suomen kielen kehittäminen ja suomen nostaminen ruotsin rinnalle. Toiminta oli maamme poliittisen aseman vuoksi korostuneen asiallista, mihin vaikutti myös Lönnrotin tunnetusti maltillinen ja sovitteleva luonne ja esiintyminen.

Henkinen valtavirta 1800-luvun alussa oli romantiikka, johon kuului oleellisena elementtinä kansallisen identiteetin etsiminen ja kiinnostus kansanperinteeseen ja kieleen. Tämän alan tutkimus suorastaan kukoisti maassamme ja sai aikaan hämmästyttäviä tuloksia, ennen kaikkea Kalevalan, joka perustui monen henkilön uutteraan kansanperinteen kokoamistyöhön   ja jonka Lönnrot muokkasi ehyeksi tarinaksi.  

Hyvän latinan taidon systemaattisesti hankkinut lahjakas ja ahkera Lönnrot ryhtyi opiskelemaan lääkäriksi ja väitteli lääketieteen tohtoriksi kansanperinteeseen liittyvistä maagisista parannuskeinoista. Kansanrunoudesta kiinnostunut Lönnrot hakeutui  1833 Kajaaniin piirilääkäriksi, lähelle runojen laulumaita. Runoja oli kerätty jo 1700-luvun lopulla ja tiedettiin, että niitä löytyisi lisää Itä-Suomesta ja Karjalasta. Tähän Lönnrotin tutkimustyöhön suhtauduttiin varsin suopeasti ja hän sai keruumatkojaan varten anteliaasti virkavapautta ja rahoitusta. Runsaasta aiemmasta materiaalista ja omilla retkillään  kokoamistaan runoista Lönnrot  toimitti Kalevalan eli ns. Vanhan Kalevalan, jonka käsikirjoituksen hän allekirjoitti  jo vuonna 1835, helmikuun 28. päivänä, jota vietetään vuosittain Kalevalan päivänä.

Sittemmin runoja löytyi lukuisilla keruumatkoilla runsaasti lisää. Lönnrot sai käyttöönsä  myös mm. D.E.D Europaeuksen kokoaman materiaalin. Näistä Lönnrot tietoisesti loi juonellisen eepoksen, inhimillisen ja realistisen tarinan muinaisista suomalaisista.  Uusi ja paljon laajempi Kalevala ilmestyi vuonna 1849. Välityönä julkaistiin Kanteletar, jonka runoja tunnemme rakastettuina lauluina. Kalevalasta tuli kansakunnan menneisyyden, kansallisuuden, kielen ja kulttuurin tunnuskuva. Siitä tuli siten kuin taivaan lahjana otolliseen aikaan maallemme kansalliseepos.   Kirjoittaja valaisee tarkasti ja monipuolisesti  tätä prosessia ja painottaa kiitettävän selvästi sitä Lönnrotinkin korostamaa seikkaa, että Kalevala on sanomaltaan ja arvomaailmaltaan länsieurooppalainen.

Lönnrot loi suuren määrän uusia sanoja myös maamme murteiden pohjalta näin välttäen svetisismejä eli sanatarkkaa kääntämistä. Oli tarpeen luoda maahamme yhteinen kirjakieli, jota ymmärrettäisiin samalla tavalla kaikkialla. Melkoinen urakka oli esimerkiksi kasvien, hallinnon,lääke- ja oikeustieteen sekä kielitieteen termien luominen. Lönnrot toi tietoisesti itäsuomalaista värikkyyttä ja iskevyyttä suomen sanastoon, vältteli joutumasta näissä asioissa riitoihin ja suhtautui maltillisesti ruotsin kieleen uskoen sen selviytyvän omin voimin suomen rinnalla. Uusia sanoja Lönnrot tarjosi myös lehtimiehenä omissa ja muiden toimittamissa lehdissä ja kansalle tarkoitetuissa valistuskirjasissa. Uskomattoman pikkusieluinen sensuuri yhtenään lakkautti lehtiä, mutta kielitaitoinen eliitti seurasi omia kanaviaan käyttäen silti valppaasti suuren maailman virtauksia. Sanaseppo Lönnrot keräsi  ulkomaalaisista lehdistä ja julkaisuista sanakirjatyötään varten käännettäväksi uusia vieraskielisiä termejä. Digitoituja Snellmanin toimittaman ruotsinkielisen SAIMA-lehden numeroita lukiessaan voi vain ihmetellä syytä moiseen herkkähipiäiseen sensurointiin.

Lönnrot valitiin 1853 suomen kielen professoriksi melko mutkikkaiden vaiheiden jälkeen. Hieman vähäeleiseltä vaikuttaa professorin viran hoito, mutta luottamustehtävissä  ja uraauurtavan Flora Fennican toimittamisessa sekä kansakoululaitoksen mietinnön viimeistelyssä perheenisän päivät kuluivat joutuisasti. Lönnrot pääsi eläkkeelle 1862 ja siten mielipuuhaansa sanakirjan tekoon ja paneutui innokkaasti vanhojen virsien uudistamiseen ja uusien laatimiseen. Lönnrotia muistetiin kunniajäsenyyksillä ja juhlilla, hänet oli nostettu riemumielin  kansakunnan kaapin päälle, suurmieheksi. Kanslianeuvoksen arvonimen saanut Lönnrot vetäytyi Sammattiin saadakseen työrauhan, hän oli parantumaton työnarkomaani, tehokas työnsä organisoija, hyväkuntoinen kävelijä ja hiihtäjä, aidosti ujo ja julkisuudesta kiusaantuva. Vanhusta koettelivat vaimon ja tyttärien kuolemat, jotka hän hyväksyi kohtalokseen. Lönnrotin suku jatkui veljen pojan kautta, tytär Ida muutti isänsä kuoleman jälkeen Italiaan ja pysyi naimattomana.

Risto Piekka on kirjoittanut sopivan tiiviin tietokirjan, jonka avulla voi palauttaa mieleensä Elias Lönnrotin suuret ansiot ja maamme kiintoisat ja jokseenkin onnekkaat vaiheet 1800-luvun myllerryksissä. Piekan kirja on syytä ottaa käteensä ja siten perehtyä 1800-luvun kiehtovaan historiaan ja erityisesti sen keskeiseen vaikuttajaan, Elias Lönnrotiin, taitavaan ja maltilliseen suurmieheen.

Kirjoittaja on FM Simo S. Soininen, joka on toiminut Elias Lönnrot –seurassa mm. varapuheenjohtajana ja jäsensihteerinä ja Paikkarin torpan tuki ry:n johtokunnan jäsenenä sen perustamisesta lähtien.                             

Risto Piekka: Elias Lönnrot – Suurmies   2023 Kustantaja Readme,  272 sivua